Viestintä Twitteriin työpaikalla

Unohtaisinko sähköpostin ja siirtyisin Twitteriin. Työpostini on jatkuvasti täynnä. Päivässä menee tunti viestien lukemiseen ja turhien poistamiseen. Työpostit on luettava selaimen kautta. Sen sijaan privaattipostin vilkaisen älykännykästäni. Katson otsikon ja viestin alun kun puhelimeni ilmoittaa uuden viestin saapuneen. Luen kokonaan vain tärkeät viestit tai ne, jotka koukuttavat lukemaan joko mielenkiintoisella otsikolla tai aloituksella. Yhdessä jos toisessakin tiedotteessa on liitetiedosto. Eikö asian voisi kirjoittaa lyhyesti tai edes liittää linkin jos se kuva on jollain sivustolla valmiina. Pitääkö ylipäätään kuvittaa kaikki viestit.  Jos kirjoitan viestiini kymmenen asiaa, niin viimeiseen vastataan, tai ensimmäiseen, jos se on kiinnostavin. Siis yksi tärkeä asia viestiin ja suoraan asiaan. Lyhyitä lauseita, luetteloita ja selkokieltä sekä linkkejä. Pärjäisinkö viestinnässäni 140 merkillä. Ehkäpä.

Steve Cooper kirjoitti tänään Forbesin sivulla samasta asiasta. Tosin hän perusteli sitä miksi hän käyttää Twitteriä sähköpostinaan.

Mobiilisti erityinen elokuvissakin

Elokuvissa vieressäni istuu nuori tyttö, joka ei saa käsiään irti älykännykästä ja sormet laulavat
näppäimillä koko ajan ja välillä on aivan pakko soittaa kavereille. Olisiko ollut parempi jäädä kotiin
tekemään vuorovaikutusharjoituksia tai katsomaan lyhytelokuvia älykännykästä. Toisten huomioimista tai hyvää käytöstä ei ehkä ole ehditty opetella tai siihen ei ole löytynyt sopivaa sovellusta. Vai oliko tämä kapinaa.

Entäpä jos tällä nuorella onkin keskittymishäiriö, ylivilkkautta tai ADHD. Sekin on mahdollista, että hän
oli elokuvissa pakotettuna. Ei olisi oikeasti halunnut lähteä mutta kavereille ei voinut sanoa ei, tai äidille. Valitettavasti todennäköisin selitys on se, että päivystetään mobiilisti 24/7 siltä varalta, että joku kaveri sattuisi olemaan linjoilla. Heti pitää päästä kommentoimaan ja kertomaan kuulumiset ja samalla paetaan omaan maailmaan. Koulussa kommentoidaan opettajan jokaista sanaa livenä näpyttelen, niin miksei leffaakin voisi tekstittää kavereille. Ennen nörtit päivystivät kotona koneidensa ääressä. Nyt eletään reaalimaailmassa virtuaalielämää kaiken aikaa ja opitaan mobiilisti. Toivottavasti reaalimaailma ei jäisi oikeasti näkemättä ja kokematta tai vuorovaikutustaidot eivät jäisi vain 140 merkkiin eikä syrjäydyttäisi reaalimaailmasta.

Älykännyköistä ja virtuaalielämästä huolimatta useimmille lapsille tulee vieläkin murrosikä, ei add tai adhd kuten voisi keskustelupalstoilta päätellä. Itsensä löytäminen ja minuuden etsiminen ei ole helppoa. Joku nuori kirjoittaa keskustelupalstalla olevansa koulussa tehdyn persoonallisuustestin mukaan impulsiivinen ja omaavansa keskittymisvaikeuksia tehtävien teossa tai että ajatukset harhailevat ja mieliala voi muuttua muutamassa sekunnissa. Keskittymishäiriökö. Ehkäpä. Eikö tämä ole normaalia murrosiän käyttäytymistä. Kaikki eivät voi olla eritysoppilaita.

Kulttuuria ja kutimia

Piipahdin viikonloppuna Tallinnassa ja kävin hyvien ystävieni kanssa syömässä erinomaista lammaskeittoa Piritan luostarin raunioiden lähellä olevassa rantakahvilassa. Ehdin käydä myös lanka- ja puikko-ostoksilla Karnaluksissa. Kävin myös Estonia teatterissa katsomassa K. MacMillanin baletin Manon. Kaksi asiaa jäi valitettavasti ajanpuutteen takia hoitamatta: luistelu ja virolaistaiteen kevätnäyttelyssä (Eesti Kunstnike Liit Kevadnäitus, toinen osa "M-Ü", Kunstihoone) käynti.

Pirita klooster

Karnaluksin sisäänkäynnin vieressä tupakkahuone

Vabaduse väljak

Vabaduse väljak

Manon baletti

Mobiilisti oppimassa erilaisuutta

Osallistuin erääseen mobiilioppimisen seminaariin loppuviikosta. Seminaarissa oli peräti kolme mobiilioppimisesta väitöskirjaa tekevää opettajaa. Puhuttiin paljon oppimismenetelmistä ja pedagogiikasta mutta kuitenkin tekniikkaorientoituneesti. Jos laitteet pudotetaan pelistä pois ja tarkastellaan oppimista tai opetusta sinänsä, niin miten se eroaa Sokrateen tai Platonin opetuksesta tai siitä, että kuulen mielenkiintoisen luennon ja kerron siitä kaverilleni. Olet sitten m-, i- tai e-orientoitunut ja vaikka ajattelumme ja oppimiskykymme on kehittynyt, niin aivot toimivat edelleen samalla tavalla. Vai toimivatko. Mitä on tapahtunut elinikäiselle oppimiselle tai hiljaiselle tiedolle (tacit knowledge). Yritysmaailmassahan tämä on arkipäivää mutta onko se myös tutkimuksissa.

Mobiilioppimista

Eri-ikäiset ja erilaisen kokemustaustan omaavat osallistuvat rikastuttivat seminaaria ja ajatteluamme opetuksesta. Mielestäni seminaarin mielenkiintoisin kysymys oli se, että pystyvätkö vanhat ohjelmoijat ohjelmoimaan mobiililaitteisiin vai tarvitaanko vain Photoshop-taitoisia ohjelmoijia? Mihin se maailma muuttuisi, jokainen sukupolvi haluaa keksiä pyörän aina uudelleen tai ainakin muotoilla sen, vaikka käyttötarkoitus ja -tapakaan ei paljoa muuttuisi. Haloo. Ohjelmointikin on kielitaito ja uusia kieliä voi oppia jos on kielipäätä ja ylipäätään halua oppia uutta. Taidot ja tiedot pirstaloituvat ja kokonaisuuden hallitsijoista alkaa kohta olla huutava pula. Sitä paitsi niitä vanhoja sovelluksia ja ohjelmia käytetään vielä vuosia ja jonkunhan niitäkin täytyy osata ylläpitää. Arkirealismia on se, että kaikki ei muutu hetkessä. Tähän vaikuttaa paitsi raha myös poliittiset päätökset.

Opiskelua mobiiliryhmässä

Jos kaikki nähdään kuvina niin, näyttääkin siltä, että tätä menoa nyky-yhteiskunnasta syrjäytyvät, niin auditiiviset kuin kinesteettisetkin. Tämä vaara olisi hyvä huomioida niin opetuksessa kuin käyttöliittymäsuunnittelussakin. Opeta sisältöä ja unohda tekniikka, sehän on vain apuväline opin perille menossa. Kaikki jossain oppilaitoksessa opettavat tietävät, että opetuksen tulee tapahtua opetussuunnitelman mukaisesti. Toki vapaa sivistystyökin on olemassa. Erityisyyteen ja erilaisuuteen tutustuminen voisi tehdä terää. Diagnooseja ja oppimisen haasteita löytyy pilvin pimein ja sama opetusmenetelmä ei sovi kaikille. Minäkään en opi samalla tavalla kuin ikäiseni kollegat tai kollegat yleensä tai suomalaiset yleensä tai kotikaupunginosani ihmiset yleensä. Yleistäminen ja leimaaminen ei sovi diagnooseihinkaan. Emme siis vielä ole ohjelmoitavia robotteja.