Mitä on kasvatustiede

Kuuntelin pari päivää sitten Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori Juha Suorannan luentoa: Mistä puhumme, kun puhumme kasvatustieteistä? Suorannan mukaan kasvatustieteet ei ole missään kovin korkeatasoista. Ei ole olemassa kasvatustieteitä, vaan sosiaalinen konstruktio. Kasvatustieteen peruskirjat kertovat historiasta, menetelmistä ja luokituksesta. Kun puhutaan kasvatustieteellisestä tutkimuksesta, olisi oleellista miettiä mikä on tutkimuskohde ja miten sitä tulisi lähestyä. Pitäisikö puhua siitä miksi tutkimusaihe kiinnostaa ylipäätään. Vaihtoehtoisia malleja ei ymmärretä ja ideologioilla sivuutetaan teoriat. Vastustavat ajatukset ovat ideologiaa ja muut kasvatustieteitä. On tiedettävä mitä on tekemässä, jotta voi haastaa ideologiset miksi -kysymykset. 

Suoranta lainaa Jorma Sipilän ajatusta siitä, että tieteenala on mustekala, joka ojentelee sujuvasti lonkeroitaan tarpeen mukaan. Ollaan hanakasti tarttumassa ulkoa tuleviin syötteisiin, kuten esimerkiksi rahoitukseen. Mustekala liikkuu eri tiedekunnissa sujuvasti, esimerkkinä tästä vaikkapa aineenopettajan  koulutus. Kasvatustieteet on joustava ja taipuu moneen ja sen voisi nähdä tieteensosiologisesti. Suoranta kuvaa kasvatustieteitä nelikenttänä: professionaalinen, kriittinen, järjestelmää palveleva ja julkinen kasvatustiede. Jotta kasvatustiede olisi vakavasti otettava tieteenala, olisi harrastettava tutkimusta näillä neljällä alueella. Kaikkien neljän pitäisi olla yhtä aikaa totta.

Meidät on sosiaalistettu professionaaliseen kasvatustieteeseen ja siellä ajattelemme tekevämme työtä, kun teemme yliopistollista tutkimusta. Rahoittaja määrittelee sen, että tietyt kansainväliset referoidut julkaisut ovat arvostettuja, sen sijaan kotimaista julkaisutoimintaa ei arvosteta. Tutkimuskohteet ovat eriytyneet. On tullut puhdas hallinnollinen kategoria.

Järjestelmää palveleva kasvatustiede on sitä, että yleinen julkisuus kutsuu lonkeroa ja tartutaan tarjottuihin herkkupaloihin tai kohteisiin. Se on täydentävää rahoitusta. Yliopistot ovat keskenään kilpasilla ja tehdään valintaa mitä palvelevia tehtäviä on ja mihin mennään ja millä resursseilla. Tätä käsittelee Päivi Hökän väitöskirja Sisäinen kilpailu opettajankoulutuksen kipupiste. Ylikansalliset toimijat, kuten OECD, WHO, YK, Unicef ja EU, käyttävät kasvatustieteellistä tietoa päätöksenteossa. Järjestelmää palveleva kasvatustiede tuottaa työtehtäviä koulutuksessa maistereille ja tohtoreille ja se on monien poliittisten intressien sivistyksellinen näyttämö. Elinkeinoelämän tavoitteet ovat ristiriitaisia, eivät yhteismitallisia. Tästä syystä opetussuunnitelmista tulee neutraaleja ja kiillotettuja eikä ristiriitoja kirjoiteta auki.

Julkinen kasvatustiede on tutkimusta, johon osallistutaan kansalaisyhteiskunnan (tavallisten ihmisten) toimesta ja tarpeista. Suomessa on suuntauduttu järjestelmän palvelukseen eikä kansalaisyhteiskunta ole kehittynyt kuten maissa, joissa valtio ei ole kehittynyt. Vapaa sivistystyö menee julkisen kasvatustieteen alueelle. Jos kasvatustieteet luokitellaan kansalaisyhteiskuntaa säilyttäviin tai muuttaviin, niin kouluikäisillä ja nuorilla on julkinen puoli huomattavasti laajempi digitekniikan käytön perusteella.

Kriittinen kasvatustiede on julkituodusti poliittista ja ideakriittistä tutkimusta. Se on kapitalistisen yhteiskunnan perustusten muuttamista ja eriarvoisuuden poistamista. Tehdään tutkimusta mutta saatetaan myös toimia järjestöissä tai anarkisti- ja aktivistiryhmissä. Kriittinen kasvatustiede ei sovi suomalaisen kasvatustieteen luonteeseen. Ehkä tästä syystä yhteiskunnallisten keskustelijoiden joukossa ei ole kasvatustieteilijöitä. Tyypillistä on riippumattomuus ja tutkijoiden asemaa korostetaan. Tutkimus ja yhteiskunnallinen politiikka ovat enemmän tai vähemmän samaa alaa.

Odotan mielenkiinnolla seuraavaa EDU-luentoa avaamaan näkemystäni kasvatustieteistä ja tutkimuksesta.